Apua! Tähänkö minä nyt sitten päädyin; vuodattamaan tuntoja blogiin. Näköjään…
Kaiken uuden aloittaminen on niin vaikeaa. Ajatuksia ja ideoita pyörii päässä tuhansia mutta mistä narusta nykäistä, jotta tässä olisi jotain järkeä? Miksi blogi? No siksi kun on asioita, joita ei voi sanoa ääneen. Ei vaan voi! Paitsi ehdottoman luotettavalle ystävälle mutta onko jokaisella oma ihminen? Aina en ole varma että minulla on, siksi räin asioita tänne. Asioita joista ei saa puhua työpaikan kahvihuoneessa eikä varsinkaan julkisesti. Menisi pian maine ja kunnia (mitä ne muuten edes on?).
Kuka minä olen? Karmea kysymys, johon vastaamista olen vältellyt (tietääkseni) aina. En minä tiedä kuka olen, riippuu varmasti keneltä kysyy. Jos minulta kysytään, vastaan jotain ympäripyöreää yhden pojan yh-äidistä, joka lähestyy kovaa vauhtia keski-iänkriisiä. Jos lapsen oletetulta isältä kysytään, olen maailman v*ttumaisin ihminen ja täysi nolla. Suurin luuseri mitä maa päällään kantaa. Työnantajallakin on varmasti oma näkemyksensä siitä, kuka minä olen mutta en ole varma haluanko sitä tietää. Tärkeintä olisi varmasti itse tietää kuka olen, siksi tämä blogin kirjoittaminen. Omien tuntojen purkamista ja asioiden ääneen sanomista, omaan itseensä tutustumista.
Miksi Äitigeeni(tön)? Evoluutiossa tippunut pois kyydistä tältä yksilöltä, tai ainakin välillä siltä tuntuu. Löytyykö se purkamalla menneisyyttä blogiin? Olisiko helpompi olla Täydellinen Äiti kun se löytyisi? Terapiaahan tämä minulle on, paljon halvempaa kuin viikottainen istunto omakustanteisen psykologin luona…