Sitähän se elämä on, koskaan ei voi tietää mitä nurkan takana odottaa. Voiko ihminen oikeasti vaikuttaa elämäänsä vai onko kaikki kohtalon käsissä. Varmasti moni muukin pohtii, miten ihmeessä on joutunut tähän ja onko tämä ihan oikeasti minun elämä.
Aina voi jossitella, missä olisin nyt jos en olisi tehnyt sitä tai olisin jättänyt tämän tekemättä. Minun elämä olisi täysin erilainen jos olisin jättänyt vastaamatta yhteen tekstiviestiin. Olin jo päättänyt olla vastaamatta, heittänyt puhelimen olohuoneen pöydälle ja päättänyt että antaa olla MUTTA joku ihme sai nappaamaan luurin takaisin käteen ja vastaamaan myöntävästi tekstarina tulleeseen treffipyyntöön. Siitä tämä minun henkilökohtainen helvetti alkoi. Päädyin treffeille ex-aviomieheni ja lapseni (oletetun) isän kanssa.
Mitäs jos olisinkin jättänyt vastaamatta? Eläisinkönyt onnellista ydinperhearkea vai olisinko katkeroitunut vanhapiika? Vai ihan oikeasti onnellinen lapseton ihminen, joka elää unelmaansa? Ei voi tietää mutta aina voi jossitella ja näin aiheuttaa itselleen morkkiksen ja syventää masennustilaa. Toisaalta on minulla hyviäkin asioita elämässä enkä olisi varmaan koskaan päätynyt tähän ilman lasta. Tuskin edes olisin muuttanut takaisin kotikaupunkiini. En olisi tavannut niitä ihmisiä jotka kantavat minua raskaimman yli. Toisaalta en olisi erkaantunut silloisista ystävistä ja joutunut eroon minulle tärkeistä asioista.
Minä silloin, ennen tekstiviestiin vastaamista ja minä nyt alamme olla suurinpiirten samanlaisia mutta jotain pahaa on tapahtunut tässä välissä ja minä en enää koskaan palaa täysin normaaliksi. Olen muttunut säikyksi, virheitä pelkääväksi varjoksi itsestäni. Toivon tämän kirjoittamisen avaavan solmuja ja tuovan takaisin kadotettua itsetuntoa, ehkä minä vielä osaan olla minä pelkäämättä.
Ex-aviomieheni, olkoon hän Mr H, oli hyvin kontrolloiva. En ole psykologi joten en voi antaa hänelle diagnoosia mutta hänessä oli narsistisia piirteitä ja masennustakin havaittavissa. Hän osasi olla mitä hurmaavin mutta heti seuraavassa hetkessä täysin tunnekylmä ja paha. Elin jatkuvassa pelossa, mitä olen taas tehnyt väärin? Olenko unohtanut jotain tärkeää, onko maton hapsut nyt oikeassa kulmassa? Tähän yhdistettynä liiallista alkon käyttöä teki elämisen perheenä mahdottomaksi ja päätin lähteä lapsen ollessa 6kk. Sain kuulla ihmisiltä paljon pahaa lähdöstäni; täytyyhän lapsella perhe olla. Täytyy olla mutta alkoholistin kanssa en halua lapseni kasvavan. Vaikka jossitteluleikeistä tykkään, en ole koskaan uskaltanut ajatella missä olisin jos en olisikaan lähtenyt. Ensimmäinen ajatus on aina kaksi metriä multaa päällä.
Miksi sitten päätin tehdä lapsen tuollaisen miehen kanssa? Niinpä, miksi!?!!? Muistan hyvin sen hetken kun lapsen hankinnasta oli puhetta. ”Nyt voisi olla hyvä hetki lapselle ja perheelle” Nämä sanat livahtivat MINUN suusta ja siinä se päätös sitten oli. Uuden vuoden aattona ja tulevana vuonna lapsi syntyi. Sitäkin olen jossitellut että jos en olisi ollut niin helposti sikiävää sorttia, olisinko tullut järkiini ja lähtenyt ennen tiinehtymistä? Ilmeisesti kohtalo oli päättänyt tehdä minusta, äitigeenittömästä ihmisestä, äidin sillä raskauduin heti toisesta kierrosta e-pillereiden lopettamisen jälkeen. Siinä sitä sitten oltiin, vauva tulossa ja Mr H jatkoi metkujaan pyhistä lupauksista huolimatta. Kaikki pointsit Mr H:lle taitavasta manipuloinnista, sai syötettyä minulle vuosia paskaa verhottuaan sen mansikoiksi. Sinisilmäistä nuorta tyttöä on niin helppo höynäyttää.
Mikä minä olen nykyään? Edelleen sinisilmäinen mutta enää biologisesti. Kyynisyys on astunut peliin enkä enää luota ihmisiin. Kukaan ei voi olla pyyteettömästi asialla vaan aina löytyy ketunhäntä kainalosta. En päästä ketään lähelle ettei kukaan vie viimeisiäkin voimiani. Miten on mennyt noin niin kun omasta mielestä? Eron jälkeen ajattelin että löydän aika pian kivan miehen, jonka kanssa eletään lopun ikää onnellisena yhdessä. Joopa joo, ihan ei mennyt niin kuin ajattelin. Edelleen asun yh-äitinä omassa (=pankin) kodissa, seurustelen kuudetta vuotta maailman kilteimmän miehen kanssa mutta en suostu muuttamaan saman katon alle. Pidän kynsin-hampain kiinni siitä, mitä olen eron jälkeen saavuttanut. Tyrkin tätä kilttiä miestä kauemmaksi enkä päästä lähelle. Ihmettelen suuresti miksi tämä ihana mies haluaa minun kanssa olla kun en pysty mihinkään. Edelleen haluan olla yksin mutta rakastan tätä kilttiä miestä enkä halua päästää pois mutta en halua päästää lähellekään kun läheisyys ahdistaa… Aika vaikea yhtälö.